matkakuulumisia

Huh onpas aikaa vierähtänyt viimeisimmän blogi-kirjoitukseni jälkeen. Välissä olen ehtinyt palata Suomeen ja aloittaa taas työtkin reilun puolenvuoden tauon jälkeen. Osittain sen takia matkani viimeistä osuutta on saanut odotella jo turhankin pitkään. Matkan loppuosuus oli lyhyesti, Salt Lake Cityn jälkeen, seuraava: Grand Canyon, Las Vegas ja lopuksi Los Angeles.

Salt Lake Cityssä tutustuimme mormoneihin ja kävimme ihmettelemässä suola-aavikkoa. Mormonien temppeliin ei pääse ulkopuoliset, mutta tabernaakkeliin (kokoushuoneeseen) ja moniin muihin temppeliaukion rakennuksista pääsee kyläilemään. Lisäksi kaikilla kiinnostuneilla on mahdollisuus osallistua opastetulle kierrokselle alueella. Ilmeisesti oppaat on valittu hyvin tarkasti sillä kaikki, jotka näimme olivat kauniita parikymppisiä tyttöjä. Itse kierros oli hieman pintapuolinen, vaikkakin omalla tavallaan mielenkiintoinen. Huomasin ainakin ettei mormoniuskonto ole minua varten. Kristittynä ja jonkin verran raamattua tuntevana en voi kuin ihmetellä mm. kasteallasta kannattelevia kultaisia vasikoita. Kierroksen lisäksi kohtasimme vanhemman naisen, joka yritti varsin kiihkeästi käännyttää meitä molempia (kirkon nuorisotyönohjaajaa sekä teologianmaisteria). Mormoneista opimme kuitenkin eniten mormonimuseossa, tosin lähinnä miellyttävältä vanhalta herralta, joka heti alkuun ilmoitti ettei halua väitellä, mutta on valmis kertomaan mihin itse uskoo. Mies vastaili kysymyksiimme ja kertoi uskonnostaan varsin mielenkiintoisesti. Tosin kauniisti sanottuna keskustelu vain varmisti näkemystäni ettei minusta tule mormonia.

Suola-aavikon näkeminen oli toinen tavoitteemme Salt Lake Cityssä, ja sen nähdäksemme ajoimme noin tunnin ennen kuin vihreys vaihtui karuksi, koruttomaksi ja tasaiseksi suolaerämaaksi. Kokemus oli hieman samanlainen kuin seisoessa veneenlaidalla katsellen laineetonta merta ja maatonta horisonttia. Sitä huomaa yhtäkkiä itsensä varsin pieneksi. Auringonpolte, joka heijastui maasta normaalin paisteen lisäksi teki olon varsin tukalaksi heti autosta noustua. Löytyipä näköjään sellainenkin paikka minne en tahtoisi vaeltamaan

Suolajärven kaupungista suuntasimme kohti Grand Canyonia, minne saavuimme sopivasti juuri auringonlaskun aikaan. Näkymät ja värit olivat mahtavat. Onneksi olimme varanneet aikaa siten, että seuraavana päivänä ehdimme tehdä pienen kävelyn turistien kansoittamilta näköala paikoilta alas kanjoniin. Jo viiden minuutin kävelyn jälkeen saimme olla omissa oloissamme ilman ihmislauman hälinää. Vasta hiljaisuudessa kanjonin vaikuttavuus iski koko voimallaan. Haluaisin joskus vaeltamaan Grand Canyoniin aina kanjonin pohjalle asti, tai sitten melomaan Colorado jokea pitkin kanjonin läpi.

Matkan jatkuessa kohti Las Vegasia pysähdyimme Hoover Damilla, missä ihminen on valjastanut ja kahlinnut Grand Canyonin luoneen voiman: Colorado joen. Tosin joki iskee takaisin ja vuonna 1936 valmistuneen padon odotetusta eliniästä on jo hyvä osa kulunut. Padon näkymät vaikuttivat hieman pliisuilta kaikesta suuruudestaan huolimatta. Vaikuttikohan asiaan juuri taakse jäänyt Grand Canyon?

Ensimmäinen huomio Vegasista oli kuumuus; vielä ilta kymmenen aikaan ulkona oli 43°C astetta. Mielikuva ruotsalaisesta saunasta ei ole kovin kaukana Vegasin säästä. Kaikkialle ne meidän rakkaat naapurit ehtiikin! Itse kaupunki ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta jos uhkapelit kiinnostaa niin paikka on oikea. Uhkapelien lisäksi kaupunki on kuuluisa show bisneksestä. Jälkimmäinen tekikin vaikutuksen, mutta myös tuotti pettymyksen. Tajunnan räjäyttävä Cirque du Soleilin: Kà näytös ei takuulla jätä edes puolisokeaa kylmäksi, ikävä kyllä samaa ei voi sanoa surkeimmasta taikashowsta, johon olen koskaan törmännyt. Outojen kasinorakennusten lisäksi Vegasissa ei ole kaupunkina pahemmin nähtävää, mutta jos menet sinne tutustu show-tarjontaan. Itse ainakin suosittelen ”Aurinko sirkusta”.

Pelikoneiden keskeltä aloitimme viimeisen pidemmän ajomatkan, ilmeisesti monien muiden viikonloppuaan Vegasissa viettäneiden tapaan kohti Los Angelesia. Matka eteni ruuhkan takia kuin tervassa. Los Angelesiin tutustumisen aloitimme Saddlebackin kirkon iltamessusta, iltamessun lisäksi piipahdimme nuortenaikuisten Fuel-messussa ja tutustuimme kirkon käsittämättömän kokoiseen campukseen. Ihan kiva meininki, mutta eipä messut paljon poikenneet esim. Pop-messusta, väkeä oli tosin enemmän vaan onhan niitä Losin alueella muutenkin hieman enemmän kuin Helsingissä.

Los Angelesissa aikamme kului lähinnä Hollywoodin alueella. Yksi päivä meni kokonaan Universal Studioilla, joka on lähinnä elokuva höysteillä maustettu huvipuisto. Studio-päivän lisäksi kävimme tietysti Hollywood kyltillä, niin lähellä kuin sitä saa mennä. Yrityksemme kiivetä lähemmäs keskeytettiin poliisin toimesta, joka uhkasi pidätyksellä, jos emme jätä kiipeämistä kesken. No tultuamme kiltisti rinteeltä alas poliisisetä neuvoi miten pääsee tietä pitkin kukkulan laelle ja kyltin taakse. Unelmien kaupungiksi kutsuttu Los Angeles vaikutti pitävän sisällään lähinnä toteutumattomia unelmia. Suomeen palattuani oli mielenkiintoista lukea Hesarista suomalaisten näyttelijöiden kokemuksia ”Unelmien kaupungista” ja kuinka siellä elosta on hohto kaukana ennen ”mahdollista” läpimurtoa.

Losin jälkeen edessä oli pitkä lento takaisin koti Suomeen sekä paluu arkeen ja töihin. Ennen töiden alkua ehdin tasaamaan jetlagia kokonaisen viikonlopun verran. Nyt siis matkani on ohi ja olen palannut takaisin töihin (1.9.09 alkaen). Puoli vuotta tuntuu pitkältä ajalta etukäteen ajateltuna, mutta palatessani tuntui kuin olisin ollut vain viikon tai pari poissa. Useimmat asiat ovat ennallaan sekä hyvässä että pahassa. Hienon reissun jälkeen on kuitenkin mukava palata kotiin ja ei se töihinkään paluu kamalaa ollut, vaikken sitä matkalla ikävöinytkään. Saatan vielä kirjoittaa reissustani viimeisen blogimerkinnän, jossa pohdin matkaa kokonaisuutena, mutta sitä ei kannata odottaa henkeä pidätellen. Ennen reflektointia pitää saada hieman etäisyyttä matkaan ja jäsenneltyä omat ajatukset ja kokemukset.

Viimeksi kirjoittelin Daytonista, Ohiosta ja sen jälkeen olemme taas ehtineet ajaa pitkät pätkät läpi USAn lakeuksien, jotka jättävät pohjanmaan aukeat mennen tullen varjoonsa, aina Salt Lake Cityyn asti. Matkalla tosin olemme pysähdelleet isommissa ja pienemmissä paikoissa. Vauhtimme nähtävyyksien, kaupunkien ja kylien kanssa on ollut suorastaan päätä huimaavaa. Suuren osan kuluneen viikon matkasta olemme ajaneet highway 20, joka tunnetaan myös Oregon trailina. Samaa reittiä pitkin kulkivat aikoinaan useat uudisraivaajat valloittamaan länttä. Daytonissa vietimme päivän maailman suurimmassa sotailmailumuseossa ja jatkoimme Cedar Pointin huvipuiston kautta mahtavaan Chigagoon, missä olisin viihtynyt kauemminkin. Chigagosta suuntasimme Mt. Rushmoren kautta Yellowstonen kansallispuistoon ja siellä erkanimme lopullisesti Oregon trailista ajaaksemme etelään tänne Salt Lake Cityyn, mistä matkajatkuu kohti Grand Canyonia.

Kuten jo mainitsin on vauhtimme ollut kova eikä useastakaan paikasta ole ehtinyt nähdä kuin hieman pintaa jos edes kunnolla sitäkään. Chigagossa viihtyisi varmaan mainiosti viikon, kun meillä oli sinne aikaa  puolitoista päivää. Matkan varrelle osuneita huippuhetkiä on useita, mutta vaikuttavimpia on ollut ajomatka Yellowstoneen ja kyseisen puiston maisemat, (joskaan ei siellä teitä tukkiva autojen paljous) ja Buffalo Bill historic center upeine museoineen. Kaikkien viiden museon kunnollinen koluaminen olisi vaatinut varmaan kaksi tai kolme päivää nyt jouduimme tyytymään niiden läpijuoksuun yhdessä aamupäivässä. Kokemus oli silti antoisa ja jätti lisätiedon nälän moneen aiheeseen. Matka Yellowstoneen Chigagosta asti oli varsinaista maisemien ilotulitusta. Pellot muuttuivat preeriaksi, jotka vuorostaan vuorimaisemiksi. Vuoret tekivät tilaa taas pelloille ja preerialle maiseman muuttuessa lopulta varsin “Lappimaisiksi” tosin paljon jylhemmiksi. Vaikka itse Yellowstone ei ehkä ole lapinkävijälle jotain “todella erikoista” niin autotien vallanneet biisonit, kuuluisa Old Faithfulin geysir ja pitsuskönkään suuret amerikanserkut tekivät sieluun ja mieleen vaikutuksen ja halun nähdä lisää samanlaista. Toivon palaavani jonakin päivänä vaeltamaan näihin upeisiin maisemiin ajan kanssa.

Salt Lake Cityssä ajattelimme hieman hengähtää ja ottaa rauhallisemmin, jottei kokemusten tulva käy ylivoimaiseksi. Samalla saamme aikaa sulatella jo kokemaamme. Tosin emme me täälläkän kahta yötä pidempään viivy. Lisäksi tässäkin kaupungissa on omat nähtävyytensä. Voi olla että kotimatkalla huokaisee helpotuksesta kun tietää ettei edessä ole taas uutta kaupunkia tai nähtävyyttä, joka pitäisi omaksua ennätysajassa. Vielä tosin sellainen olo ei ole, joten taidamme lähteä tutustumaan kaupunkiin…

Huh edellisestä kunnon blogimerkinnästä onkin jo ehtinyt kulua melko tovi ja paljon on ehtinyt tapahtua. Vietin neljä päivää Tahitilla, ja siirrryin New Orleansiin lentäen reilun vuorokauden. New Orleansissa sain nauttia jazzista pari päivää ennen kuin Jussi saapui ja aloitimme yhteisen road trippimme mutkan kautta Los Angelesia kohti.

Tahiti oli ihan kiva paikka, vaikka viihdyin Tua Motuilla paremmin. Tosin jätin väliin ihan vieressä olevalla Moorealla vierailun, jonka olen kuullut olevan Tahitia mukavampi matkakohde. Moorealle pääsee vielä helpommin kuin Helsingistä Tallinnaan. Laivoja kulkee usein ja matka kestää noin 20min. Aikani Tahitilla vietin Papeetessa, Ranskan polyneesian pääkaupungissa, ja kierrellen saarta paikallis busseilla. Jälkimmäisen sijasta olisi ehkä kannattanut vuokrata auto sillä bussit liikkuivat varsin harvoin. Esimerkiksi Tahiti Iti:lle (pienempi Tahitin saarista, eli “Pikku Tahiti” suomennettuna) bussit kulkivat tunnin välein ja vaihtoa sai odottaa melkein tunnin Tahiti Nuin ( “Iso Tahiti”) eteläkärjessä. Sama juttu mennessäni katsomaan saaren itääreunalla olevia kolmea vesiputousta tosin bussit kulkivat vain puolentoista tunnin välein. Oman auton
vuokraaminen Tahitin maakuntamatkailuun on suositeltavaa sillä ison osan nähtävyyksistä ehtii nähdä yhden päivän aikana jos ei jää lorvimaan matkalla. Upeita maisemia saarella riittää ja itseäni jäi kiehtomaan ajatus kävely retkestä saaren vuoristoiseen sisäosaan, minne ei juurikaan teitä kulje. Lisäksi Tahitin ja sen saarten museo oli varsin valaiseva ja antoi hyvän kuvan saarten synnystä ja historiasta aina nykypäivään asti.

Lennoista ja matkasta New Orleansiin ei ole paljoa kerrottavaa, matkalla ei lentokenttien ja pilvien lisäksi paljoa näkynyt, lukuunottamatta yhteyslentoani L.A.sta Dallasiin, jolloin sain ihailla maisemia koneen ikkunasta ilman ainuttakaan näkymää peittävää pilvenhattaraa. New Orleans on maineensa veroinen musiikkikaupunki. Live musiikkia on tarjolla useimmissa ravintoloissa ja melkein joka toisessa kadunkulmassa. Tarjonta keskittyy lähinnä jazziin, mutta rockia ja bluesiakin löytyy. New Orleansin jälkeen pysähdyimme sekä Memphiksessä että Nashvillessä, joista molemmat ovat myös  kuuluisia musiikkikaupunkeja. Ensimmäinen tunnetaan bluesin syntykaupunkina ja jälkimmäinen countryn. Molemmissa on yllinkyllin nähtävää ja ennenkaikkea kuultavaa. Memphiksen kuuluisimpia nähtävyyksiä johon mekin tutustuimme on tietysti erittäin hyvin ja varsin jenkkimäisesti tuotteitestu Graceland. Elviksen kartanokierroksen lisäksi tarjolla oli Elvis sitä ja Elvis tätä alkaen pullonavaajista aina Harley Davidsoneihin.

Nashvillestä suuntasimme Daytoniin, mistä jatkamme kohti Chigagoa. Nähtävää riittää paljon ja aika ei tunnu riittävän kaikkeen mielenkiintoiseen, ikävä kyllä. Matkaani  Jenkkilässä voi muuten seurata road trippimme viralliselta melkein päivittäin päivitettävästä blogista osoitteessa: www.jussikoski.com/borntobewild/ Omaakin blogiani koitan taas kirjoitella viikottain vielä reissuni loppuun asti.

Vain pikainen tilannetiedoitus tällä kertaa. Olen saapunut New Orleansiin Tahitin kautta ja kaikki on hyvin.   Eilinen kului live-musiikkia kuunnellen Satchmo music festivalissa. Vaikka festivaalit loppuivat eilen musiikki ei täältä lopu joten tänään aika varmaan kuluu samoissa merkeissä. Stay tuned, tarkempi selostus ajastani Tahitilla ja lennoista sekä New Orleansista on tulossa, kunhan olen kunnollisen internetyhteyden ääressä.

Viime blogi-merkinnän jälkeen ehdimme vielä “heivata” lisää ja pippalot eivät vieläkään ole kokonaan ohi. Kilpailujen palkintojenjako on vasta edessä, kuten myös jokunen mittelökin; mm. petanque kisat ovat jatkuneet vielä koko tämänkin viikon päivittäin. Me tosin siirryimme kylän rannasta reilun seitsemän merimailin päähän nauttimaan viimeisestä viikostani Irenellä. Saatamme tosin palata kylän rantaan seuraamaan palkintojen jakoa jos huvittaa. Tällä hetkellä elämme sen mukaan mikä kivalta tuntuu.

Viime perjantaina seurasimme Heivan perinnelaulukilpailu ja lauantaina vuorossa oli kuten viimeksi mainitsinkin “kansantanhut”. Laulukilpailuun osallistui lähinnä perhekuntia ja säestykseen käytettiin kitaraa ja ukulelea. Kansantahnuissa käsittääkseni kilpaili 4 eri tanssikoulua (1500 asukkaan saarella!) useine ryhmineen. Ikäjakauma tanssikilpailussa tuli mainiosti esiin yhden tanssikoulun kolmen sukupolven esityksessä. Mukana siis oli kaikki nuorimmasta vanhimpiin. Tosin vain naiset olivat tanssin suhteen innokkaita ja miesten “moskiittotanssi” jäi tässä kisassa näkemättä. Suhteellisen hyvää englantia puhuva Tony kertoi, että miesten tanssi on saanut nimensä siitä että se näyttää kuin tanssijalla olisi parvi moskiittoja housuissa, uskokoon ken tahtoo, mutta kuvaus on suhteellisen osuva. Naisten tanssit sitten olivatkin, joko hitaita tai hurjan rumpujen pärinän siivittämiä pyllynpyörityksiä ja ketkutuksia. Upeita esityksiä kaikki, ennen en tiennytkään kuinka paljon lantio voikaan liikkua ja kuinka nopeasti!

Maanantaina siirryimme kylästä kauemmaksi nauttimaan omista oloistamme. Ankkuripaikkamme on laguunin sisällä motusta ulostyöntyvän riutan takana, joka antaa suojaa laguunin sisällä syntyviltä aalloilta. Sijaintimme varsin hyvä sekä snorklaamisen että surffaamisen kannalta ja nämä ovatkin olleet pääasiallisia ajanvietteitäni tällä viikolla. Kohta nämä huvitukset ovat ohi, tältä erää, joten pitää ottaa ilo irti kun vielä voi. Aika kuluu varsin vikkelästi ja puolivuotta veneellä on humpsahtanut ohi turhankin vauhdikkaasti. Pidempäänkin olisin viihtynyt.

Lähtöni Haolta ja samalla Ireneltä on 27.7. Tahitille, Papeeteen. Papeetesta jatkan 31.7. kohti New Orleansia. Näin ollen ehdin muutaman päivän tutustua Tahitiinkin. Tämä on siis viimeinen blogini Ireneltä. Luulen että Tahitin vierailuni aikana en ehdi blogia kirjoittamaan. Seuraava merkintä ei siis välttämättä tule “aikataulun” mukaan ensiviikolla, mutta ken tietää. Onneksi lähtö Ireneltä ei kuitenkaan merkitse paluuta arkeen ja töihin, vielä on 3 viikon automatka Jenkkilässä edessä. Jenkkilän road trippiä odotan innolla, vaikka toisaalta haikein mielin lähden Ireneltä ja jätän Etelämeren atolleineen taakseni.

Tämän viikon olemme viettäneet Haon atollilla, ankkurissa kylän edustalla, juhlien paikallisten kanssa “Heivaa”. En ole vielä oppinut mitä Heiva tarkoittaa, mutta siitä alkaa täällä lomakausi, ja juhlinta kestää kaikkine ohjelmina numeroineen muutaman viikon, vaikkakaan kaikille päiville ei ole ohjelmaa. Haolla asuu noin 1500 asukasta, mutta useat täältä kotoisin olevat, jotka ovat muuttaneet mm. Tahitille tulevat tänne juhlimaan Heivaa ja lomanviettoon. Paikallisten lisäksi saarella on jonkin verran Ranskan armeijan joukkoja. Armeijan toiminta keskittyy nykyään lähinnä rakennuksien, jotka eivät ole ydinkokeiden päätyttyä enää käytössä, purkamiseen. Kylän keskustasta poistuttaessa on tien varrella paljon tyhjillään olevia asuin- ja varastorakennuksia, purkua odottelemassa. Purkutyöt vaikuttavat varsin perusteellisilta, sillä armeija ei näytä jättävän “kiveä kiven päälle”.

Heiva alkoi varsinaisesti 11.7. Haon missikisoilla, joissa valittiin Miss Haon lisäksi Mr. Hao, sekä Mama Hao ja Papa Hao. Missikisat poikkesivat tosin perinteisestä Suomalaisista vastaavista kisoista jonkin verran. Suomen missejä en näet ole koskaan nähnyt valmistamassa perinneruokaa ja tarjoilemassa sitä tuomariston lisäksi yleisölle tai tanssivan jokaisen pukukierroksen jälkeen kansantanhuja. Täkäläiset kansantanhut lantionpyörityksineen ovat muuten aivan muuta kuin esimerkiksi jenkka.

Ranskalaisten juhlapäivä, Bastille day, 14.7. on täällä onnistuttu naamioimaan kokoperheen urheilujuhlaksi. Vaikka aamulla Ranskan armeija suorittaakin mahtipontisen marssin, koko muu päivä kuluu “Polynesian Games” parissa. Lajeina on mm. melontaa, kopran valmistusta, kookosmaidon puristus, palmulehvämajan rakentaminen, hedelmän kanto ja keihään heitto. Kaikki lajit ovat yhtä tärkeä osa polyneesian kulttuuria kuin sauna tai vihdat suomalaista. Keihään heitossa muuten eivät täällä suomalaiset pärjäisi, sillä kyseessä on tarkkuus- ei pituusheittokilpailu. Keihään heittäjien maalina on lipputangon nupin tilalle asetettu kookospähkinä ja voittaja on se, joka osuu siihen useimman kerran monen heittokierroksen aikana. Eipä ihan kuka tahansa osuisi lähellekään kyseistä maalia! Oikeastaan ainoa laji melonnan lisäksi johon osallistui ei paikallisia (käytännössä ranskalaisia sotilaita) oli hedelmän kanto, jossa miehet juoksivat kolmisensataa metriä taakkanaan 30 kg painava kookospähkinöillä lastattu tanko (naisten tanko painoi 15kg ja matka oli “vain” noin 150 m). Inttikundit muuten jäivät toiseksi tässäkin lajissa, mikä tietysti sai paikalliset lähes villiintymään. Kaikissa lajeissa oli muuten miesten ja naisten sarjat erikseen tai sekajoukkue. “Olympialaiset” eivät ole pelkkää huvia, sillä palkinnot ovat suhteellisen mittavia koprakilpailun voittaja joukkue esimerkiksi saa palkinnoksi 300 dollaria eli 100 dollaria / jäsen. Täällä se on iso raha.

Olemme ainoa vene Haolla ja tuntuu siltä, että kaikki kyläläiset tietävät keitä olemme. Meitä palvellaan erityisen hyvin ja meille ollaan todella ystävällisiä. Hyvä esimerkki siitä että meidät tunnetaan tapahtui käydessämme lentoasemalla hakemassa meille lentorahtina lähetettyjä varaosia. Lentokentälle saapuessamme Air Tahitin virkailija (henkilö jota en ole ennen nähnyt) tuli ja sanoi, että minulle on paikka lennolla, jolle olin odotuslistalla. Ystävällisyydestä esimerkkinä on että samalla reissulla, odottaessamme lentokentän baarissa  koneen ja varaosien saapumista meille annettiin baarin kaikki kolme jakkaraa käyttöön. Vastalauseita ei hyväksytty. Vastaava kohtelu saa ainakin minut lähinnä hämilleni, kun ei ole ollut tapanani viedä tuolia naisen alta. Baaritiskin takaa meitä muuten palveli pari päivää sitten julistettu Mr. Hao 2009! Lentoasemana toimi muuten kiitoradan varteen rakennettu iso palmunoksilla katettu halli, jonka yhdessä nurkassa oli pitkä tiski ja ne kolme jakkaraa. Useimpina päivinä jakkarat varmaan riittävätkin lentokentällä asioiville.

Suunnitelmissa on viipyä kylän rannassa vielä ainakin osa viikonlopusta ja käydä seuraamassa Heivaan liittyviä tapahtumia mm. perinnetanssikilpailua. Tämän jälkeen siirrymme kauemmas kylästä viettämään hieman aikaa omissa oloissamme. Lento, jonka sain, on 27.7. Haolta Tahitille, mutta siitä ja siihen liittyvistä suunnitelmista lisää vasta ensi viikolla.

Vihdoin olemme Tua Motuilla. Neljän vuorokauden (melkein minuutilleen!), purjehduksen jälkeen laskimme ankkurin 7.7.09. Amanun laguuniin. Ensimmäinen purjehduspäivä oli vielä varsin tuulinen, mutta pikkuhiljaa tuuli alkoi tyyntymään ja viimeisenä yönä jouduimme tyytymään moottorointiin, jotta ehtisimme Amanulle sopivan vuoroveden aikaan. Laguuniin sisääntulo oli silti melko hurjan oloista vuoroveden virratessa ja aiheuttaessa suuria pyörteitä sisäänkäyntiin. Vastarannalle on ankkuripaikastamme kymmenisen merimailia (18,5km) ja koko laguuni oli ankkuroidessamme peilityyni. Rannoilla, siellä missä rantaa on, kasvaa palmupuita. Hienoa olla vihdoin täällä kaikkien vastoinkäymisten jälkeen.

Tua Motuja pidettiin ja pidetään osittain vieläkin maailman vaarallisimpina vesinä, sillä atollit pysyvät “piilossa” pitkään niitä lähestyttäessä, koska kaikki korkeat paikat puuttuvat. Saarten korkein kohta on palmupuiden latvat. Lisäksi osa Motuista rikkoo pinnan vain matalan veden aikaan. Toisaalta saaret ovat varsin etäällä toisistaan koko Tua Motujen alue on jakautunut noin tuhannen merimailin pituiselle ja varsin leveälle alueelle, joten omasta mielestäni Suomenlahti salakareineen ja ahtaine väylineen on vielä vaarallisempi.

Tua Motun saaristo koostuu 78 saaresta, joista kaikki paitsi kaksi ovat koralliatolleja. Atollit ovat syntyneet entisten tulivuorten huippujen ympärille, joko korallin kasvaessa vuorenhuipusta pintaan asti tai siten, että eroosio on kuluttanut tulivuoren keskeltä pois ja jäljelle on jäänyt vain ympäröivä koralliriutta. Suurimmat atollit ovat ympärysmitaltaan melkein 200 km. Niiden laguunit, atollien sisälle jäävät lahdet, ovat “pituudeltaan” isoimmissa atolleissa hieman alle sadan kilometrin luokkaa. Isoin atolli, Rangiroa, on pituudeltaan melkein Helsinki-Lahti välin ja leveimmältä kohdaltaan melkein Helsinki-Porvoo välin mittainen. Koko Tahiti, Ranskan polyneesian pääsaari, mahtuisi Rangiroan sisään vaivatta. Pinnalla olevaa osuutta atolleista tosin on vain parhaimmillaan parisataa metriä leveät reunat. Reuna-alueestakin useimmilla atolleilla vain puolet on “motuja” eli pinnan rikkovia saaria, loput on juuri ja juuri pinnan alle jäävää kehäriuttaa. Kaikki atollit ei tosin ole aivan yhtä isoja, mutta suurin osa niistä kattaisi Helsingin kokonaan ja hieman Espoota ja/tai Vantaata kaupan päälle. Useimpien atollien kehässä on yksi tai kaksi syvempää “sisäänkäyntiä” (passe), joista pääsee laguuniin sisään, mutta joillakin atolleilla niitä ei ole yhtään. Atolleista suurin osa on asuttu ja monella on oma pieni lentokenttänsäkin. Tosin monenkaan atollin kylän tai kylien väkiluvut tuskin ylittävät paria sataa henkeä. Pää elinkeinoina täällä on kalastus, kopran (kookoksesta), ja helmen viljely.

Kuten jo vihjailinkin edellisessä blogimerkinnässäni Tua Motut ovat ehkä tunnetuimmat ranskalaisten “ytimien posauttelutesteistä” ja niiden takia kuuluisin atolli on Mururoa, joka sijaitsee meistä 265 merimailin päässä kaakkoon. Mururoalla tapahtuivat itse räjäyttelyt kun taas Haon atolli, jolle olimme alunperin matkalla, toimi yhtenä ranskalaisten tukikohtana kyseisiä kokeita varten. Ranskalaiset suorittivat julkisten tietojen mukaan 175 koetta ilmassa ja maan alla, joista viimeinen tehtiin vasta vuonna 1996. Jotkut voivat muistaa Tua Motut myös Thor Heyerdahlin Kon Tikillä tekemästä matkasta, joka päättyi tänne Raroian atollille. Muuten saaristo näyttää kartoissa lähinnä kärpäsen kakalta jos on edes painettu niihin. Tämä ehkä johtunee siitä ettei maa-aluetta atolleissa ole juuri nimeksikään.

Vihdoin tänne päästyämme aiomme viettää aikaa atolleilla niin pitkään kuin suinkin. Näin ollen itse luultavasti lennän joltakin atollilta Tahitille jatkaakseni matkaa sitä kautta Jenkkeihin. Atollit ovat ihanteellisia snorklaamiseen ja surffaukseenkin jos tuuli vain riittää. Näin ollen olen itse hyvin lähellä henkilökohtaista paratiisiani. Suunnitelmissa silkan elämästä nauttimisen lisäksi on osallistua ensi viikolla alkavaan paikallisten Heiva-juhlaan. Ai niin, kuten otsikossa mainitsen, jos esittelyjeni jälkeen alkoi elo atolleilla kiinnostaa niin kuulemma muutama pienemmistä atolleista on kaupan. Kuka tulee mukaan kimppa-atolliin? Au revoir tältä erää!

Niin siinä sitten vain kävi, että olemme edelleen Marquesasilla, tarkemmin Ua Poun saarella samassa lahdessa mistä kirjoitin edellisenkin blogin. Tosin meitä ei voi syyttää siitä ettemme olisi yrittäneet lähteä liikkeelle, sillä sen teimme jo kertaalleen ja ehdimme noin 50 merimailin päähän kunnes sää muuttui niin ikäväksi että totesimme paluun Ua Poulle olevan parempi vaihtoehto kuin merellä olo. Vastainen tuuli oli parhaimmillaan yli 40 solmua ja keskimäärin 30 solmun luokkaa ja aallokko sen mukaista. Vuorokauden mittaisen “päiväpurjehduksen” jälkeen laskimme ankkurin muutaman metrin tarkkuudella siihen mistä sen olimme lähtiessämme nostaneet. Myöntää täytyy, että tappion tunnelmaa oli ilmassa. Kovat tuulet ovat edelleen jatkuneet ja lahdessamme on kaiken lisäksi alkanut keikuttaa ikävästi.

Jottei elämä olisi helppoa hajosi Irenestä samaan soppaan pilssipumppu ja vesikone. Pilssipumpun hajoaminen on ikävä takaisku, mutta voimme käyttää sen sijasta käsipumppua ja saada vielä kaupan päälle lihastreeniä! Vesikoneen rikkoutuminen onkin sitten pahempi juttu. Sen puuttuminen jättää meidät riippuvaisiksi rannalta / sateesta saamaamme veteen näin ollen rajoittaen mahdollisia ankkuripaikkojamme. Tuulen laantumista odotellessa korjausoperaatiot ovat olleet kovassa vauhdissa ja kolmen päivän työn jälkeen molemmat vesikone ja pilssipumppu toimivat tosin hieman nilkuttaen kumapainenkin.

Mainingin ollessa näinkin kova rantautuminen on liian hankalaa ja vesi sameaa snorklaamiseen. Joten tällä hetkellä “harrasteet” rajoittuvat lähinnä veneen huoltotöihin. Snorklaamisesta minun on pitänyt hieman kertoa blogissani jo aiemminkin… no parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Asiasta täysin ummikoille selvennän snorklaamisen tarkoittavan “uiskentelua” varustautuneena räpylöillä, maskilla (eli suomeksi “sukelluslasit” kielitoimiston mukaan) ja snorkkelilla (kielitoimisto varmaan kutsuisi sitä joko hengitysputkiloksi tai jollakin vielä kömpelömmällä termillä). Veden alla avautuu kokonaan uusi maailma koralleineen ja värikkäineen kaloineen. Suomessa alan harrastajat joutuvat tyytymään lähinnä lahnoihin, kampeloihin ja merilevään. Täällä kalalajeja on tuhansia ja niiden väritys ja ulkonäkö vaihtelee niin paljon, että joitakin ei edes kalaksi tunnista. Osa kaloista on todella kauniita, jotkin ovat suorastaan rumia tai outoja. Olen yrittänyt taltioida upeimpia niistä vanhalla vesitiiviillä kamerallani, mutta niitä kuvia pääsen liittämään blogiin vasta Suomeen palattuani, ja kehitettyäni filmit. Vähintään puolet Karibian ja Tyynen meren maisemista on pinnan alla joten mahdollisista haikaloista huolimatta on syytä pistää pää veden alle ja ihailla luonnon ihmeitä ja monimuotoisuutta myös siten. Ehkäpä heittäydyn aiheesta kaunosanaisemmaksi ja kuvailen vedenalaista maailmaa tarkemmin myöhemmässä blogimerkinnässä.

Säätiedot lupailevat tuulen tyyntyvän viikolopun aikana ja toivommekin pääsevämme pian liikkeelle. Takaiskuista huolimatta suunnitelmamme on edelleen sama: Tua Motut on seuraava kohde ja seuraava blogi on tarkoitus kirjoittaa atollin suojissa. Hieman minua askarruttaa, että miten pirussa saa jätettyä Marquesasin taakse ja pääsee Tua Motuille!

Pääsimme vihdoin liikkeelle tänään, lauantaina 27.6.09, Nuku Hivalta. Matkaa taittui tosin vain reilu parikymmentä mailia naapurisaarelle Ua Poulle. Olemme tätä kirjoittaessani varsin ahtaassa Hakaotun-lahdessa ankkurissa, joka on maisemiltaan varsin upea, mutta ympäröivät kalliot ovat hieman turhan lähellä. Lähtömme Nuku Hivalta viivästyi muutamalla päivällä parempia säitä odotellessa. Tuulet ovat edelleen tavallista kovemmat, mutta eivät mitenkään mahdottomia.

Danielin lahdessa säitä pidellessämme teimme lähinnä veneen huoltotöitä, mutta ehdimme myös pienelle kävelylenkille, jolla tapasimme paikallisen vanhemman rouvan, joka hyvää hyvyyttään tahtoi täyttää reppumme hedelmillä ( karambolilla, limellä ja greipeillä). Tämä oli varsinaisesti ensimmäinen kohtaaminen, jossa todella pääsimme nauttimaan paikallisten kuuluisasta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Viimeistään kohtaamisen jälkeen veneemme on täynnä hedelmiä ja vihanneksia, eli olemme valmistautuneet siirtymään atollisaarille, missä ei kookoksen lisäksi paljoa muuta kasvakaan. Hedelmiä täältä Marquesasilta löytyy vaikka mitä. Varastoissamme on edellämainittujen lisäksi mm. mangoja, banaaneja, rambutangeja ja litsiluumuja.

Minulla on aikaa veneellä oloon enää varsin tarkkaan kuukausi ennen kuin matkaväline vaihtuu, muutaman lennon jälkeen, autoon. Tämän takia mieli tekee jo upeilta Marquesas-saarilta atolleita ihailemaan. Jatkosuunnitelmat ovat siis edelleen samanlaiset; ehkä jo huomenna jatkamme matkaa Tua Motuille. Etäisyyttä Haon atollille, joka tällä hetkellä on määränpäämme, on n. 500 merimailia ja suunta on melko tarkkaan etelään. Haon atolli muuten on suurinpiirtein niin lähellä Mururoaa kuin veneilijöillä on lupa mennä ja siellä oli koeräjäyttelyiden aikoina ranskalaisilla tukikohta. Saapa nähdä hohtavatko siellä kalojen silmät vihreinä pimeässä tai ovatko ne kasvattaneet ylimääräisiä eviä.

Viikko on taas vierähtänyt a olemme edelleen Nuku Hivalla, joka on muuten melko tarkkaan maapallon toisella puolella verrattuna Suomeen. Aikaero Suomen ja Marquesas saarten välillä on 12h 30min. Siihen miksi täällä on lisätty aikaan vielä tuo puolituntinen en osaa kertoa mitään järkevää selitystä. Luulisi että olisi helpompaa olla samalla tasatunnilla muun maailman kanssa. Viimeksi blogia kirjoitellessani olin vielä kipeänä. Kuumetta kesti neljä päivää, jonka jälkeen yksi päivä meni palautumiseen. Nyt olen taas vanhassa vireessä.

Juhannusta vietimme täällä kutsumalla naapuriveneen britit istumaan iltaa Irenelle käytyämme ensin reippaalla kävelyllä viereisessä lahdessa. Matkalla poimimme ison repullisen mangoja maasta (ja puustakin). Välillä niitä oli niin paljon polulla ettei voinut olla astumatta päälle. Teki melkein pahaa jättää niitä metsään lojumaan, mutta minkäs teet, kaikkia ei jaksa kantaa saati sitten syödä!

Juhannuksen kunniaksi ajattelin tehdä tästä numerosta kuvaspeciaalin. Kuvat ovat Galapagokselta ja Nuku Hivalta. (1.) Jättiläiskilpikonnat on kuvattu San Cristobalin ”kilpikonnareservaatissa”, missä niitä suojellaan ja kasvatetaan turvassa mm. kissoilta ja koirilta.

(2.) Melkein kadun varressa, varjossa, lepäilevä merileijona on ikuistettu San Cristobalin laiturin vieressä.

(3.) Toinen merileijona taas norkoili herkkupaloja kalakauppiaalta pelikaanit seuranaan Santa Cruzin kalatorilla.

(4.) Meri-iguaanit loikoilivat aamusella Isabellan rantakivillä aurinkoa ottamassa, melkoisen rumia otuksia eikö?

(5.) Hait niin ikään paistattelivat päivää Isabellan rannan matalassa vedessä. Kuvan yksilöt ovat suurinpiirtein puolitoistametrisiä black tip reef sharkeja.

(6.) Laavatunneli ja  (7.) tulivuoren kraateri ovat molemmat Isabellalta ja antavat ehkä hieman mielikuvaa tulivuoren varsin erikoisista maisemista.

(8.) Irene on kuvattu taustanaan Marquesas-saarten, ”vilkas parin tuhannen asukkaan”, pääkaupunki.

(9.) Toinen kuva on Irenestä taustana Taioa Bayn komeat kalliot.

(10.) Paikallinen pikku kirkko kertoo ehkä jotakin Daniels bayn kylän väkiluvusta.

(11.) Ensimmäisessä vesiputouskuvassa, joka on ikävä kyllä hieman epätarkka, on yleiskatsaus laaksosta ja (12.) toisessa taas on kirjailija uimassa viileähkössä, mutta virkistävässä vedessä.

(13.) Polyneesialaisen talon rauniot olivat keskellä viidakkoa matkalla vesiputoukselle.

(14.) Tikeistä toinen sijaitsee Taioahae Bayn pankin edessä ja (15.) toinen kuvaa pappia uhraamassa lasta. Kumpikaan tiki ei ole pariakymmentä vuotta vanhempi. Ennen eurooppalaisten tuloa tehdyt tikit ovat varsin pahasti ajan ja viidakon syömiä ja niistä otetuista kuvista on vaikea saada selkoa jos ei tiedä mitä katsoo. Kuvaamani tikit ovat kuitenkin tehty ns. vanhaan malliin.

Ostettuamme ensin jälleen veneen täyteen ruokaa suuntaamme Tua Motun atollisaarille pysähtyen ehkä matkalla Ua Poulla. Tarkoituksena olisi päästä matkaan tiistaina, 23.6.09, täytettyämme ensin veneen kaasupullon Nuku Hivalla. Matkaa Tua Motuille on reilun parin päivän purjehduksen verran ja toivonkin, että seuraavaa merkintää kirjoittelen jonkin atollin laguunissa. Todennäköisempää tosin taitaa olla, että se tapahtuu merellä matkalla sinne.